Suomalainen kansanmusiikki
Vaikka kansanmusiikki on menettänyt Suomessa asemaansa, on Suomella erittäin rikas ja vanha musikaallinen perinne. Kaikkein vanhinta suomalaista musiikkia on laulurunous, joka on ollut Kalevalan mittaista muinaisrunoutta. Laulurunoja on tyypillisesti esitetty säkeittäin, ja niiden tärkein ominaispiirre on viisi-iskuisuus. Erityisen vahvaa runonlausunnan perinne on ollut Itä-Karjalassa, josta myös Elias Lönnrot keräsi aineistonsa. Sen pohjalta hän myöhemmin koosti Suomen kansalliseepoksen Kalevalan. Vielä tänäkin päivänä Itä-Karjalassa on säilynyt laulurunouden perinne.
Myös erilaiset itkurunot ovat osa kansanmusiikin perinnettä, ja ne ovat erityisen vahvana kuuluneet juuri ortodoksisen Karjalan perinteisiin. Itkuvirsiä on veisattu erilaisissa seremonioissa, kuten hautajaisissa. Toisaalta myös hääjuhlissa on itketty pyyntöjä ja kiitoksia Jumalalle. Itkuvirsien päät
arkoituksena on ollut esittäjän emotionaalisten ja henkisten purkausten nostattamista, jolla on pyritty aiheuttamaan tunnetiloja kuulijoissa.
Suomessa kansanmusiikin instrumenttivalikoima on ollut kohtalaisen pieni, mikä on johtunut luonnon karuudesta ja maan syrjäisestä sijainnista. Perinteisimpiä soittimia ovat kantele ja erilaiset paimensoittimet. Kansanmusiikissa on käytetty myös ulkomailta lainattuja soittimia, kuten viulua, jouhikkoa, klarinettia ja haitaria. Pelimannimusiikissa on käytetty hyväksi erityisesti viulua, mutta 1850-luvulla Suomeen saapunut haitari on yhä edelleen yksi suomalaisen musiikin tunnetuimpia soittimia. Sysmässä toimii jopa harmonikkamuseo, jossa soittimiin on mahdollista käydä tutustumassa.
Kansanmusiikki koki ensimmäisen suuren nostatuksen Suomessa 1940-luvulla, jolloin pelimanniyhtyeet olivat suuressa suosiossa. 1980-luvulla Sibeliusakatemiaan avattiin vihdoin kansanmusiikkilaitos.
